Mainitsin jo viime päivityksessä pienestä shokki-tilanteesta ja nyt ajattelin avata asiaa hieman enemmän.
Viime talvena ennen joulua kävin ns. vuositarkastuksella gynellä ja minulta otettiin papa-koe. Mikä on siis emättimen ja kohdunkaulan alueelta otettava solunäyte. Tuloksia sain odottaa pari viikkoa ja minulle tulee aina kotiin postitse kirje, jos siellä on ollut jotain poikkeavaa, joita tähän mennessä ei ollut ollut. No kun se kirje putosi postiluukusta, avasin sen ja kauhuissani sain lukea että näytteestäni oli löytynyt solumuutoksia. Lääkäri oli kirjoittanut mukaan vain pienen tekstin, "ei vaadi hoito tällä hetkellä, uusi näyte 6-12kk päästä". Ja voin sanoa, elämäni pysähtyi!
Ensireaktio oli paniikki, ahdistus ja hyperventilointi. Paniikissa soitin äidilleni enkä tietenkään itkulta ja hengenahdistuksiltani saanut sanaa suunta ja äiti varmasti pelästyi pahasti että mitä on sattunut. No olen jo lapsena saanut paniikkikohtauksia ja äiti on ainoa joka saa minut niistä rauhoittumaan, niinkuin tästäkin kohtauksesta äiti sai minut jälleen puhekykyiseksi. Loppujen lopuksi kun sain kerrottua mikä tilanne oli, äiti osasi osittain lohduttaa asiassa että se on todennäköisesti vain tulehdustilan (esim. hiivatulehduksen) aiheuttama häiriö näytteessä että ei huolta. Hetken kesustelun jälkeen päädyin kuitenkin kertomaan myös puolisolleni tässä kohtaa asian, mutta miehet tultien vastaus oli tyyliin no mitä sitä tässä kohtaa miettimään asiaa, sehän selviää sitten puolen vuoden päästä. Tämän kuultuani päätin etten enää halua puhua asiasta kenenkään kanssa, vaan selviän tästä itse.
Mutta minua pelotti valtavasti!
Omassa päässäni kävin ajatuksia läpi, entä "Onko minulla nyt syöpä? Milloin alkaa hoidot? Voinko tehdä töitä samalla? Olenko pian vararikossa? Menetänkö mahdollisuuden saada lapsia? Entä jos se onkin pahanlaatuinen ja minun elämä päättyy tähän?
Tein samalla myös kaikkista pahimman virheen ja googletin solumuutoksista tietoja. Ei olisi kannattanut. Googlesta löytyy pääsääntöisesti juurikin ne pahimmat mahdolliset tilanteet ja niistä kertomukset.
Koska paniikkikohtaukseni lisääntyivät ja koin elämäni pelkäksi suorittamiseksi, päätin kehittää itselleni jatkuvasti jotain tekemistä ettei minulle jäisi aikaa ajatella. Siksi aloin myös kirjoittamaan tätä blogia uudelleen, ns ajankuluksi. Mutta myös jotta voisin kirjoittaa ylös ajatukset treenien sujumisesta ja jakaa omia kokemuksia elämästä.
Tunnelmia pitkin kevättä ja kesää!
Lopputalvi ja alkukevät meni nopeasti treenaten, töissä ja koiran kanssa touhuten. Ja helmikuussa kun päädyimme Päivin kanssa että nyt on se aika ja yhdistimme kampaamomme Hiushuone Raikkaaksi. Niinkuin suurin osa jo varmasti tietää. Siinähän sitä hommaa sitten oli, mm. osakeyhtiön perustaminen, tilan löytäminen, lainan hakeminen, remontointi, nimi, logo ja paljon muita. Onneksi käymme molemmat markkinoinnin merkonomi-tutkintoa niin saamme hyvät opit työhömme koulusta.
Hommaan tuli vielä kivasti koronan tuoma pelko että kaikki menee nurin. Emme kuitenkaan antaneet periksi ja koko toukokuu meni sitten remontin merkeissä.
On se ihana kampaamo!
Kesäkuussa sitten tuli avajaiset ja samalla kun stressi remontista ja avajaisista laukesi, sain jälleen kohtauksen ja itkin koko työporukan nähden että nythän on kesäkuu ja se kauhulla odotettu puoli vuotta on mennyt. Uskallanko nyt mennäkkään sinne kontrollikäynnille vai unohdetaanko koko juttu. Jälleen aloin miettimään asiaa "entä jos" -näkökulmasta ja olin aiheuttaa itselle hermoromahduksen. Loppujen lopuksi sain varattua ajan kontrolliin juuri ennen juhannusta ja menin sinne.
Lääkäri siinä sitten ilmoitti että hän laittaa minulle joka tapauksessa kirjeen kotiin niin minun ei tarvitse miettiä hävittikö posti sen tärkeän kirjeen jonnekin enkä saisi ikinä vastausta.
No aika meni viikko, kaksi viikkoa, kolme viikkoa ja aloin ihmetellä että nyt on jokin vialla. Siitä sitten päätin soittaa lääkärikeskukseen ja virkailija sanoin että normaalisti niihin tuloksiin menee 5-10 arkipäivää. Onneksi pyysin häntä katsomaan tilanteen tarkemmin ja selvisikin että tulokset olivat kyllä tulleet, mutta lääkärini oli jäänyt kesälomalle ennen kuin hän oli ne saanut. Siitä sitten pyysin että voiko joku toinen lääkäri ne katsoa ja vaikka puhelinajalla kertoa tulokset, sillä minulla hajoaa pää tähän odottamiseen. Sain onneksi samalle illalle soittoajan toiselle lääkärille ja kun puhelin loppujen lopuksi tuli ja lääkäri totesi "näyte on jälleen normaali", olin pudota penkiltä onnesta.
Näin jälkikäteen asiaa miettiessä, en varmaan olisi voinut reagoida muuten kuin miten reagoin, koska sellainen minä olen. Joidenkin ihmisten kanssa, kun olen keskustellut asiasta, ihmettelen heidän reaktioita saatika sitä asennetta no minulla on asiat huonommin. Kun taas toiset ihmiset ovat hyvinkin kannustavia ja lohduttavia olleet alusta asti.
Näissä tilanteissa myöskin huomaa ne oikeat ystävät, jotka todellakin välittävät.
Toivottavasti tämä teksti auttaa joitain samaa asiaa kokevia pääsemään helpommin yli ja uskoa mahdollisuuteen että se olikin väärä hälytys.
Ihanaa loppukesää kaikille,
Kiitos ja Kumarrus.
